mistä kaikki alkoikaan?
ensin oli suo, kuokka ja jussi...
Lähestulkoon niin, joskin legendaaristen suon ja kuokan tilalla olivat pakkoharrastamiskoulutus sekä terrieri. Se jussi olin kai sitten minä. Vartuin Imatralla, minulle juuri täydellisessä kaupungissa, sopivan kokoisessa ja näköisessä, ei liian tunnetussa, muttei kuitenkaan peräkylämaisessakaan. Asuin onnellisesti vanhempieni sekä pikkusiskoni kanssa, kävin Imatralla peruskoulun ja myöhemmin lukion suorittaen molemmat kiitettävin arvosanoin. En tykännyt koulunkäynnistä, en tykännyt lukea kokeisiin - olin vain normaali, tunnollinen oppilas. Elin normaalia elämää, puuhasin kaikkea mitä pikkulapsi vain saattoi, olin kavereiden kanssa, sain iän myötä uusia ystäviä ja... Niin, tuskin tulit tänne kuullaksesi tämän lyhyen elämänkertani, joka ei liity millään lailla varsinaiseen asiaan.
Kuten ehkä huomaat, tämä ei ole tavallinen koti. Täällä ei haise aina voimakkaalle huuhteluaineelle, eivätkä matot aina ole suorissa ja sohvatyynyt suoristettuina. Täällä asuu koiria. Ensimmäiset askeleeni nelitassuinen karvakorva seuranani otin jo aivan pikkukakarana, alle vuoden ikäisenä pienokaisena. Tämä vanhempieni uskollinen sekarotuinen jouduttiin tosin päästämään ikiuneen ennen kuin vietin ensimmäistä syntymäpäivääni. Se varsinainen yhteiselo alkoi siitä kuutisen vuotta eteenpäin, kun meille muutti sitten se "koko perheen koira". Muistan niin elävästi sen, kuinka selailin äitini kanssa koirakirjoja ja yhdestä tietystä kirjasta löytyi kuva norfolkinterrieristä - siinäpä vasta söpö ja kivanluonteinen koira! Mikä meille tuli? Terrieri, ärrieri, monivuotinen riesa, joka puri lähes poikki äidin ja isän parisängyn jalat, söi kaikkien ihanien lelujen silmät ja nenät, laittoi talon haisemaan pissalle, jahtasi autoja eikä edes tykännyt olla sylissä. Autojen jahtaamista ei saatu pois koskaan, vaikka kokeiltiin mitä. Tämä rouva opetti tavan myös seuraavalle koirallemme, joka oli rodultaan - kuinkas muutenkaan - samaa tyyppiä. Voi sitä itsepäisyyden ja omahyväisyyden määrää!
Kokeilin jälkimmäisen pikkukoiran kanssa kaikkea, aloitin koiraharrastuksen agilityllä, jatkoin tokoon ja koiratanssiin, mutta mikään ei ottanut onnistuakseen - mitä muuta sellaisen koiran kanssa kehtaa edes kokeilla? Se otus nolasi minut useamman kerran, kisoihin sen kanssa ei voinut mennä, koska niissä se ei tehnyt sitten mitään ilman herkkua. Näyttelyihin ei ollut asiaa kastroimisen jälkeen, ja varmasti sain kyseisen otuksen kanssa itselleni useita nuoruusiän harmaita hiuksia aikaiseksi. Jossain vaiheessa keksin, että hei, kolmas karvakasa ei olisi pahitteeksi. Se oli vanhemmilleni ei kiitos. Kokeilin kaikkea, tein kaikkea, jotta olisin vain saanut sen, mitä todella tarvitsin ja halusin - ikioman paimenkoiran, harrastuskaverin, josta olisi tukea ja turvaa ylä- ja alamäissä. Kauniin, nopean, hyväsukuisen, sellaisen unelmakoiran, joka taipuisi moneen ja jaksaisi juosta perässäni milloin missäkin. Mutta ei oli ei.
Täytin kahdeksantoista, päätin lukion ja aloin suunnitella elämääni ihan toden teolla. Yksi asia oli kuitenkin sitä ennen toteutettava, nimittäin se oma koira. Se oli helppoa, yllättävän helppoa - minulla oli tarpeeksi rahaa, sopivasti aikaa, halua ja kokemusta, minuun uskottiin ja luotettiin sen asian suhteen. Ja minulla oli kasvattaja. Niin sain Jemman, ensimmäisen bordercollieni, joka on osoittautunut juuri sellaiseksi koiraksi, mitä olen bortsusta hakenut. Tyttö on työskentelyintoinen, uskollinen ja toimelias, vaatii toimintaa. Ja sekös passaa minulle!
___
___
__ 
__ 
kuinkas sitten kävikään...
yllättäen meitä oli kaksi, neljä jalkaa... parikymmentä käpälää
Sitten tuli Markus. Aloitin Jemman kanssa oitis agilityn tutussa pikkuporukassa, johon kuului pääosin asiantuntijaliitelijöitä, ja sieltä löytyi sellainen ihminen, jonka kanssa tahdoin viettää enemmän aikaa - paljon, paljon enemmän. Markuksellakin oli koira, ja millainen koira! Avoin, heiluvainen bordercollienuorukainen Joy, jonka kanssa ujo Jemmani tuli mitä mainioimmin juttuun. Sitten meistä tuli Camilla ja Markus, olimme me yhdessä joka paikassa, meidät tunnettiin koiristamme ja siitä, että harrastimme niiden kanssa aktiivisesti, paljon. Jemma kasvoi Imatralla kesän, ja me muutimme yhteen, me ja koirat. Aloimme haaveilla jostain suuremmasta, jostain hienommasta ja paremmasta. Hain opiskelemaan Belgiaan.
Me muutimme pois tutusta kotipaikasta, pois koko Suomesta, parin lutakon yli Belgiaan. Kaikki kävi hyvin nopeasti, ja kaikki toimi kuin unelma. Olimme onnellisia kahdestaan, puuhailimme paljon Jemman ja Joyn kanssa ja kun opiskeluni eläinlääkäriksi etenivät muutimme omakotitaloon maalle - tarpeeksi lähelle kaupunkia, mutta tarpeeksi kauas siitä, jotta saatoimme kutsua itseämme maalla asuviksi. Markus sai paikan englantilaisesta, hyvin menestyvästä firmasta muutamankymmenen kilometrin päästä, Jemma kasvoi nuoreksi koiraksi ja aloimme suunnitella koiraperheenlisäystä. Meille muutti BeeBee, hyväksi koiraksi kasvatettu narttu, ja Been myötä katras villapäitä, lampaita.
Elämä hymyilee edelleen! Epäilit ehkä jotain muuta, mutta näin on näreet. Hankin kennelnimen siinä jossain välissä, ja nyt 21-vuotiaana - vain kolmisen vuotta muutostamme tänne - meillä on pienoinen lauma näitä borderlandereita. Kyllä, niistä on paljon vaivaa ja ne vievät aikaa, mutta se on sen arvoista. Mikään ei ole ihanampaa kuin harjoitella paimennusta omalla takapihalla, agilitailla pikkusuomalaisporukalla sorakentällä toisella puolella kaupunkia, viettää romanttista iltaa katsellen nummille laskevaa aurinkoa, kuunnella kylmää viimaa korvissa ja lämmitellä kylmiä jalkoja koiran kyljen alla. Markus tekee pääosin töitä kotona, itse opiskelen edelleen, koko ajan kohti "oikeata työelämää" pieneläinlääkärinä. Vierailemme Suomessa muutaman kerran vuodessa, kierrämme näyttelyitä ja kilpailemme jos jonkinmoisessa lajissa. Elämme normaalia, aktiivista koiraperhe-elämää.
___
___
__ 
__ 
niin mikä paikka tämä olikaan?
jos ei vielä tullut selväksi, voin kirjoittaa sen, mitä sun ois pitänyt rivien välistä lukea
Unohdin kertoa, että kasvatan nimellä Carabeen. Tai no kasvatan ja kasvatan, tällä hetkellä vain omistan. En sano, että minusta koskaan tulee mitään pentutehtailijaa, ehkä joskus voisin yhden tai kaksi pentuetta teettää, ihan vain sen koiranpentujen tuottaman onnen takia. Fiksuna immeisenä en aseta harteilleni sitä, että pyörittäisin useaa tiinettä narttua kotonani ja laskisin vuorotellen, milloin on kunkin laskettu aika. Joka tapauksessa, omistan kasvatusperiaatteille aivan oman lukunsa, toivon että luet sen, mikäli puppeli Carabeeltä vähänkään kiinnostaa.Meillä ollaan aktiharrastajia, ja bc on mitä parhain aktiharrastajan rotu. Me kisaamme ja harrastamme sen minkä kerkeämme, ja me kerkeämme. Nyt ajattelen siellä, että eihän noilla kahdella tuolla ole mitään muuta elämää, varsinkaan tällä naispuolisella, mutta olen (jälleen) väärässä. Paitsi, että me kisaamme ja harrastamme - sen minkä kerkeämme - on koirien kanssa puuhailu kaikkea muutakin: pelloilla ja metsissä samoilua, takan ääressä loikoilua, rentoa meininkiä ja kaikenlaista nökötystä. Teen juttuja tavoitteellisesti vain oman fiiliksen mukaan, muu on sitten epävakavampaa puuhaa, älkää sitä murehtiko - koirat ovat perheenjäseniä, eivät pelkkiä harrastusvälineitä.
En laske itseäni käyttö- tai näyttöimmeiseksi, olen niitä molempia, oli kuka tahansa sitten mitä tahansa mieltä. Laumassa on kumpaakin puolta olevia koiria, enkä voi sanoa, kumpi jae on omaan silmääni kauniimpi tai hienompi. Käyttö on todellinen työkoira, ja näyttö hieman helpompi työkoira, sillä mennään. Persoonallisina otuksina bortsut ovat meilläkin kaikki aivan omanlaisiaan. Tässä välissä muistutan, että jos et kovin paljon pidä koirista, suosittelen keskeyttämään tämän pänttäämisen tähän ja jatkamaan muissa merkeissä. Tai hmmm... Jos et pidä mesoavista, epämääräisesti ääntelevistä, hösöttävistä ja huomionkipeistä teputtelijoista, suosittelen edellämainittua vielä lämpimämmin - kaikella kunnioituksella. Jos asia on päinvastoin, saat tietenkin tutustua paremmin näihin ihastuttaviin höyryhäyrisiin!
Tämä on bortsuluola, sellainen koti, paikka, unelma, jonka olen aina halunnut toteuttaa ja jossa olen halunnut elää. Saatan huolia näiden bc-otusten lisäksi laumaan muutaman oikein mukavan muunrotuisenkin koiran, mikäli nokan eteen sattuu, mutta pääasiassahan meillä ei ole kuin niitä bortsuja. Sen voin kuitenkin sanoa, että terrieriä en koskaan tule enää ottamaan.
Tulevaa talvea lämmöllä toivotellen
Camilla ja muu poppoo
s-posti || karvaturrit
koristekuvat © Legendary Stardust & Amazeme